Käyntikortteja elämästä

Kouluaikainen hyvä ystäväni kirjoitti ystävättäriensä kanssa runokirjan ”Kuuntele tarkasti”. Luin tietysti tarkasti ystäväni runot, joissa hienolla tavalla pelkistyy eletty elämä. Luonnonvoimien sileäksi muovaamat rantakalliot, hioutuneet pienet kivet, sudenkorentojen hauraat siivet - vankkaa ja haurasta, vaikuttava vertauskuva elämästä. Erityisen vaikutuksen teki runon nimeltä Kunniavieras ja erityisesti runon päättävä säe:

Et ole sattuma, et erehdys.

Olet elämän jano.

Kunniavieras ajattomuudesta.

    Nämä lauseet panivat ajattelemaan. Millainen vieras olen?

    Ei ole sattumaa, että tänä koronan hallitsemana vuonna moni ajattelee elettyä elämää, ja myös tulevaisuutta. Tulevaisuuskin on kenties erilainen kuin ennen koronaa osasi ajatella ja toivoa. Erityisesti se voi olla sitä meille riskiryhmäläisille, koska erotumme joukosta ihan uudella tavalla. 

    Keväinen korona-aika, suositeltuine karanteineen kotona, oli hyvää aikaa tutkailla taakse jäänyttä elämää. Koota aikanaan kirjoitettua aineistoa, pohtia uudelleen syntyjä syviä ja arvioida tulevia näköaloja. Itseäni koskevaan muisteluun sain mainiot raamit ja uutta virikettä miniältäni Piialta. Hän antoi joululahjaksi muistelukirjan: ”Isoisä – kerro minulle, tarinasi on erityinen”.

    Kirja-aiheen idea on alun perin hollantilainen. Sen suunnitteli ja laati Elma van Vliet -niminen naishenkilö. Hän havahtui omassa elämässään kyselemään liian myöhään äidiltään tämän nuoruudesta ja suvun historiasta. Äiti ei dementoiduttuaan enää kyennyt vastaamaan tyttärensä kysymyksiin. Tämän vuoksi Elma van Vliet laati kirja-aihion kysymyksineen, jonka aihion avulla jokainen voi halutessaan peilata omaa elämäänsä, ja kertoa tarinansa lastenlapsilleen.

    Tätä mainittua kirjaa siis täyttelin muiden muistelujen ohella. Isoisän tarina -kirjassa on todella paljon kysymyksiä - yli 150. Niiden avulla voi kartoittaa, läpivalaista ja pohtia itseä ja elettyä elämää. Monet kysymykset menevät herkille alueille. Luonnollisesti kysytään: ”Mitkä sinun nuoruudenhaaveistasi ovat toteutuneet?” Mitä unelmia minulla olikaan? Olenko tai olenko ollut kunniavieras?

    Jos ja kun olen ollut kunniavieras, mikä onkaan jättämäni jälki, ikään kuin käyntikorttini elämästä. Käyntikorttihan on tuttu esine. Käynti- tai nimikortteja on nykyisin lähes jokaisella, ainakin työelämässä olevilla. Tapa on levinnyt kaikkialle. Muistan omalta työuraltani muutamat tapaukset Aasiasta, missä tapaamani henkilöt ojensivat korttinsa kahdella kädellä kortista kiinni pitäen ja samalla kumartaen. Niin arvokas asia ja ele se heille oli.

    Käyntikortin historia on pitkä. Toisella nimellä korttia kutsuttiin aikanaan visiittikortiksi. Suomen valokuvataiteen museon sivustolla on kerrottu (6.6. vuonna 2011), että sana visiittikortti on käännös ranskankielisestä nimestä carte-de-visite. Kun tultiin vierailulle, visiittikortti ojennettiin palvelijalle, joka kiikutti talon väelle tiedon vieraan saapumisesta. 1800-luvulla suosittuja olivat koristeelliset kortit, jollainen jätettiin myös muistoksi käynnistä. Ne laitettiin eteisessä olevaan koriin. Visiitti- tai myöhemmin siis käyntikortti oli hyvin henkilökohtainen muisto olemassaolosta.

    Kirjoitukseni ja niiden kokoelmat ovat eräällä tavalla käyntikortteja elämästäni, olemassaolostani. Filosofian tunnetuimpia ja eniten siteerattuja lauseita on ranskalaisen filosofin René Descartesin lause: ”Cogito, ergo sum, Ajattelen, siis olen.” Ajatusteni taltiointi on siis todistus olemassaolostani, vierailustani, käyntikorttini.

    En ehkä rohkene alleviivata kykyjäni ajatella, ainakaan syvällisesti, vaan tulkitsen tuon latinankielisen lauseen itävaltalaisen lääkärin ja biologin Konrad Lorenzin sanoin: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.” Ihmettelyn ominaisuus ja oikeus kuuluu meille kaikille ihmisille, vauvasta vaariin.

    Paljon ihmeteltävää on ollutkin omana aikananikin. Kokoilen aineistoja pieniksi tai suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Osa mennee omakustanteena painoon. Ne ovat viestejä jälkipolville, jos he haluavat ottaa ne vastaan. Juuri eilen lähetin uusimman jutun kirjapainoon. Tätä hommaa riittänee niin kauan kuin voimia ja kykyä riittää. Vielä en tiedä minkälaisia kortteja koriin kertyy.

Niin ne unelmat! Nuoruuden unelmat ja haaveet ovat jo ehkä haalenneet tai kerrassaan unohtuneet. Mutta mitä unelmoisi tänään? Siihen tuli yllättäen vastaus kevyen musiikin sanoittajaneron, Vexi Salmen poismenosta. Hänen jättityötään arvioitaessa nousi esiin monta helmeä. Lukuisissa sanoituksissaan Salmi kykeni kiteyttämään jotain olennaista elämästä. Itselle kolahti erityisesti kappale, joka epäilemättä liikuttaa monia muitakin. Se on kuin hiottu timantti, joka säteilee, John Steinbeckin sanoin, valoa moneen suuntaan. Laulun sanat tulkitsevat hyvin myös minun tuntemuksiani.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

                           xxxx

On vapautta istua iltaa yksinänsä

Ja tuntea tutkia sisintänsä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

                           xxxx

On vapautta vaistota viesti suuremmasta

Ja olla kuin kaikua jatkuvasta

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

 

Ps. Kerroin edellisessä blogissani (24.5.2020: ”Aika sanoa – aika vaieta”), että lopettelen blogien kirjoittamista. Tämä blogi oli kuitenkin ihan pakko kirjoittaa.

 

Aika sanoa - aika vaieta

Parhaillaan elämme poikkeuksellisia aikoja. Tämän toteaminen ei ole enää uutta. Kaikki sen tietävät, hyvin monet ovat asian todenneet. Muutokset tuovat tarkkailijalle paljon ihmeteltävää. Mitkä ovat muutoksen viimekätiset syyt? Ovatko ne uusia trendejä, jotka murtavat vanhat rakenteet? Vai onko muutosten syy yllättävä, odottamaton sokki, jonka seurauksiin on vain pakko sopeutua. Tekee mieli kysyä Pentti Saarikosken tavoin (1962): ”Mitä tapahtuu todella?”

Tästä jännittävästä vaiheesta huolimatta olen jo jonkin aikaa pohtinut tämän blogipalstan, Kallen kynästä, jatkoa ja tulevaisuutta. Minulle se on toiminut omien ajatusten selkiyttämisen foorumina, sekä myös paikkana, missä olen tuonut ajatukseni muiden tietoon. Blogipalsta on julkinen foorumi, josta kuka hyvänsä voi lukea siinä julkaistut jutut, ja halutessa niitä kommentoida. Senpä takia kirjoittaja ei mielellään laita esille juttuja, joita hän ei ole perusteellisesti pohtinut tai niitä perustellut. Julkinen foorumi nostaa rimaa, mikä on kirjoittajallekin hyvä. Epämääräisesti ilmaistu asia on epämääräisesti ajateltu.

Olen käyttänyt tätä foorumia ajatteluni tukena yli seitsemän vuotta. Blogipalstallani olen julkaissut kaikkiaan 142 kirjoitusta, sivuina yhteensä yli 350 sivua. Hyvällä omalla tunnolla voin sanoa, että jokaista juttuani olen perusteellisesti harkinnut ja aina myös hionut. Mielessä on näinä vuosina pyörinyt montakin itseäni askarruttanutta asiaa, ongelmaa tai kysymystä, joihin sitten olen kirjoitusten avulla koettanut löytää selvyyden. Aina olen kirjoittanut aiheesta, joka tavalla tai toisella juuri sillä hetkellä tuntuu tärkeältä.

En ole kirjoittanut koskaan ns. läpihuutojuttuja, eli tavalla, johon en olisi erityisemmin paneutunut, tai asiasta, joka ei sen enempää itseäni liikuttaisi. Tällaiseen ei ole ollut tarvetta senkään vuoksi, että olen tehnyt hommaa ilman sitoumuksia. Ei ole ollut pakko kirjoittaa. Blogipalstan esittelyssä sanonkin, että kirjoitan, koska se on hauskaa, ja että kirjoitan ensisijaisesti itselleni. Bonuksena on havainto, että joku muukin on jutun löytänyt ja mahdollisesti lukenut. Vielä enemmän ilahduttaa, jos saan jutustani kommentteja, joko kirjallisena tai suullisesti.

Blogipalstan ohjelma kertoo, kuinka paljon sivuilla on ollut käyntejä, ja mistä päin maailmaa yhteydenotot ovat tulleet. Tilastointi noteeraa maat ja katsotut teemat tai kirjoitukset. Mitenkään hirveän suurta ei kiinnostus palstaani kohtaan ole ollut. Käyntimäärät ovat pieniä verrattuna moniin, joista puhutaan lehdissä.

Tilastoinnin mukaan sivullani on käyntejä yhteensä pitkälle toistakymmentä tuhatta. Se ei ole paljon seitsemälle vuodelle. Päivittäin käyntejä on muutamasta kappaleesta kymmeneen, joskus pariinkin kymmeneen.  Tiedän, että sivustollani on ollut kourallinen suhteellisen säännöllisesti sivuilla vierailleita. Heille haluan antaa julkisen kiitoksen vaivannäöstä, koska osaltaan he ovat motivoineet jatkamaan kirjoittamista ja asioiden pohtimista. Jos ja kun pyrkii kirkastamaan esittämänsä ajatukset lukijalle ymmärrettävästi, se vaatii vaivaa ja työtä. Harvalla on niin sujuva kynä, että hyvä teksti syntyisi ponnistelematta. Kun tietää, että muutamat uskolliset lukevat, työ on tekemisen väärti.

Blogisivusto rekisteröi siis sivut, joilla on käyty. Näin voin jälkikäteen nähdä, mitkä teemat ovat kiinnostaneet. Kymmenkuntaa kirjoitusta on klikattu vähintään 100 kertaa. Selvästi eniten käyntejä ovat saaneet kirjoitukset Virmapyhä – lapsuuden sielunmaisema, noin 300 kertaa, sekä Tattikoulun perilliset, lähes 200 kertaa. Nämä molemmat liittyvät läheisesti lapsuuden ja nuoruuden seutuun, Jämsään. Ehkäpä toiminta Jämsän yhteiskoulun senioreissa on ohjannut senioritovereita näille sivuille? Sitä en kuitenkaan tiedä.

Muita yli sadan (100) käynnin juttuja ovat olleet vierailujen lukumäärän mukaisessa järjestyksessä seuraavat:

                      Sisar värikäs 17.10.2015

                      Nautinnon jäljillä 7.5.2013

                      Lintukoto vain Impivaara? 19.1.2015

                      Kiinassa riittää ihmettelemistä 23.1.2014

                      Huoltovarmuuden nimiin 29.9.2016

                      Kahvin kotimaa 14.4.2016

Teemoissa vilahtelevat siis henkilökohtaiset mieltymykseni, isänmaan asiat sekä maailman muutos. Yleensä olen pyrkinyt asiapitoiseen käsittelyyn, joskus olen kuitenkin kirjoittanut hieman ”kieli poskessa”, ja itsellenikin hiljaa mielessäni naureskellen.

Tekstien pituus on ollut keskimäärin kaksi kirjoituskoneen liuskaa, siis tietokoneella kirjoitettuna. Jutun mitta antaa mahdollisuuden kuvailevaan tyyliin. Samalla jutut ovat olleet osittain myös eräänlaista kronikkaa omasta elämästä.

Vertaan joskus näitä kirjoituksia kolumneihin, joita kirjoitin vuosina 1989‑2009 Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen palstalle Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä. Kolumnin mitta oli silloin yksi koneella kirjoitettu sivu. Tällöin oli pitäydyttävä – niin ainakin itse sen koin – tiukkaan asiatekstiin. Kuvailut ja omat tuntemukset oli syytä jättää sivuun. Blogipalsta antaa mahdollisuuden pitempiin juttuihin ja siten erilaiseen tyyliin.

Kirjoitin vuosina 1989‑2009 Taloustutka-nimiselle palstalle kolumneja kaikkiaan 99 kappaletta. Kun olin jäämässä eläkkeelle vuonna 2009, halusin koota kolumnit yhteen. Työnantajani PTT suostui painamaan ne julkaisuksi nimeltä Sainpahan sanotuksi (2009). Olen parhaillaan kokoamassa kirjoittamiani blogeja kokonaisuudeksi, jonka muokkaan luettavaan muotoon ja laitan kansiin. Kokonaisuuden ei ole määrä tulla omaa perhettä laajempaan jakeluun. Ehkä minua itseäni huvittaa viimeisinä vuosinani kertailla, mitä vuosikymmenien aikana on tullut ajatelluksi.

Nämä kaksi kokonaisuutta, Sainpahan sanotuksi ja Sanomisen taikaa (2020), kattavat kuvauksen ajattelustani kolmen vuosikymmenen ajalta. Tuo aikaperiodi on ollut hyvin mielenkiintoinen. Vuonna 1989 Berliinin muuri murtui ja sodanjälkeinen rautaesirippu häipyi. Alkoi liberaalin talous- ja yhteiskuntapolitiikan aika, informaatioteknologian läpimurto ja maailman globalisoituminen. Seuraukset ovat olleet mullistavat. Länsimaiden noin miljardin ihmisen markkinatalous on laajentunut käsittämään maat, joiden yhteinen väkiluku on useita miljardeja. Lähes miljardi ihmistä maailmassa on noussut äärimmäisestä köyhyydestä vähintään kohtuulliseen elintasoon. Kehitysongelmat eivät ole kuitenkaan poistuneet.

Nyt, elettäessä vuotta 2020, kehityksen suunta on jälleen muuttumassa. Raja-aitoja nostetaan takaisin, konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Geopoliittinen kiistely ja keskinäinen pelko ovat nousemassa yhteistyön tilalle. Ikään kuin ympyrä olisi sulkeutumassa. Jotakin uutta on kehkeytymässä viime vuosikymmenten tilalle.

Kaikki ei ole muuttumassa. Kirjoitin jo vuonna 1989 kolumnipalstallani ilmaston muutoksesta ja sen tuomasta uhkasta. Nyt asia ymmärretään kaikkialla silloista paremmin. Aikaa tarvittaville muutoksille on vain varsin vähän jäljellä. Informaatio- ja kommunikaatioteknologian läpimurto oli nähtävissä jo 1980-luvulla. Kukaan ei vain osannut kuvitella, kuinka suuri muutos siitä tulisi. Se jatkuu edelleen. 

Lopuksi vielä muutama sana omista mielenkiinnon kohteista. Jo entisen työpaikkani puolesta, mutta muutenkin, olen tuntenut sympatiaa ja myötätuntoa maata, maaseutua ja maataloutta kohtaan. Ruokaturva, ravinnontuotanto maailmalla ja huoltovarmuus kotimaassa, ovat olleet sydäntä lähellä.

Erityinen intohimo minulla on metsäkysymyksiin. Tämä tietysti johtuu omakohtaisista metsänhoitokokemuksista yli 60 vuoden ajalta sekä siitä, että nautin metsässä olemisesta ja siellä työn tekemisestä. Oma metsä antaa tähän erinomaiset mahdollisuudet. Intohimoa nostattaa viime vuosien metsäpolitiikan kiistakysymykset.

Metsä on tärkeä ekologisen monimuotoisuuden sekä ilmaston lämpenemisen estämisen kannalta. Varsinkin viime mainitussa metsänomistajat ja koko metsäala ovat tehneet valtavan työn. Laskin kerran, että metsänhoitoon ja metsänparannukseen on puolen vuosisadan aikana uhrattu nykyrahassa ainakin 16‑17 miljardia euroa, josta metsänomistajien osuudeksi tulee lähes 10 miljardia euroa. Lisäksi metsänomistajat ovat tehneet äärettömän määrän korvaamatonta käytännön työtä metsänkasvun parantamiseksi.

Tulokset puhuvat puolestaan. Puuvaranto on nyt noin 2,5 miljardia kuutiometriä, kun se vielä puoli vuosisataa sitten oli 1,5 miljardia kuutiometriä. Tänä aikana puuta on myös hyödynnetty puunjalostusteollisuudessa ja energiasektorilla varmaankin 2-3 miljardia kuutiometriä. Se on ollut hyvinvointiyhteiskunnan nousun ja kehityksen kulmakivi.  

Kaikkea toimintaa on aina tarvetta kehittää ja muuttaa, kun tilanne muuttuu ja opitaan uutta. On kuitenkin väärin, ettei tehdylle työlle tai uhratuille panoksille anneta arvoa, tai ettei kokonaisuutta haluta ymmärtää. Minun sanomiseni tässä suhteessa on jo sanottu, mutta jatkan voimien mukaan käytännön metsätyötä, taimikoiden hoitoa ja polttopuiden tekemistä.    

Näillä ajatuksilla päättelen palstan aktiivista ylläpitämistä. Blogipalsta Kallen kynästä jää vielä olemaan olemassa ja auki. Kirjoitanko sille vielä omia ajatuksiani, sitä en osaa sanoa? Joka tapauksessa kiitän kaikkia säännöllisiä ja satunnaisia lukijoitani. Katsotaan avoimin silmin tulevaisuuteen.

Suomen selviytymiskyky

Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti eläkepäivinään kirjan nimeltä Venäjän idea (2001). Idean ajatuksena oli, että venäläiset ovat aron kansa. Se tarkoittaa, että turvallisuuden parantamiseksi he pyrkivät työntämään rajan mahdollisimman kauas, aina horisonttiin ja ylikin.

Kun Koivisto oli Moskovassa esittelemässä venäjänkielistä käännöstä kirjastaan, toimittaja kysyi häneltä, ”No mikä se on Suomen idea”. Koivisto vastasi lyhyesti, ”Selviytyminen”.   Se oli osuva ja tyhjentävä vastaus.

Tällä hetkellä, vuoden 2020 keväällä, on taas kyse suomalaisten selviytymisestä, mutta nyt suomalaisten selviytymisestä maailmanlaajuisen pandemian, koronavirusepidemian hyökkäykseltä. Tämän luonnonilmiön estämiseksi ei ole vielä käytettävissä muita keinoja kuin suojautuminen, eli ihmisten keskinäisen fyysisen vuorovaikutuksen eliminointi. Toiveissa on myöhemmin virusta torjuva rokote, joka voisi pelastaa tuhansia ihmishenkiä ja voisi antaa mahdollisuuden palata entiseen yhteyteen toisten kanssa. Jääkö kriisistä pysyviä muutoksia käyttäytymismalleihin, se jää nähtäväksi?

Pandemiakriisi on nostanut eturiviin kansallisen päätöksenteon. Tärkein ja nopein toimija on kunkin maan hallitus. Hallitukset pyrkivät määräyksillään suojelemaan väestöä sekä pitämään taloudellisilla tuilla yritykset hengissä ja talouselämän pyörät pyörimässä. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan, mutta sen vaikutukset tulevat viiveellä.

Suomalaisten selviytymisen ratkaisee paljon Suomen selviytymiskyky. Selviytymiskyvylle on olemassa hieno vierasperäinen sana, resilienssi. Käsite resilienssi koostuu kerroksittain mitä erilaisimmista osatekijöistä, joiden hahmottaminen on monin osin tulkinnanvaraista. Viime kädessä kyse on siitä, miten yhteiskunta ja sen ihmiset selviävät kriisistä ja sen seurauksista.

Resilienssiin kuuluvat periaatteessa yhteiskunnan kaikki toiminnat aina siitä alkaen, kuinka demokratia toimii. Eli kuinka hyvin ja joustavasti sekä myös kuinka oikeudenmukaisesti päätöksiä tehdään. Sillä on merkitystä tuloksellisuuden ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Samaan kategoriaan kuuluvat eri julkisten instituutioiden toiminnat. Kuinka hyvin viranomaiset ovat tilanteen tasalla.

Resilienssiä voidaan tarkastella myös erilaisten indikaattorien avulla. Tästä on hyvä esimerkki julkisen talouden vakaus, eli esimerkiksi velkaantuneisuus, joka usein lasketaan julkisen velan suhteena kansantuotteen kokoon. Euroopan unionissa noudatettu normi julkiselle velalle oli pitkään enintään 60 prosenttia BKT:sta, eli kansantuotteesta. Suomi on tätä normia noudattanut hyvin, mutta nyt tilanne on muuttunut ja muuttumassa niin meillä kuin muuallakin. Velkasuhde nousee, ehkä kymmeniä prosenttiyksikköjä. Mitään absoluuttista rajaa ei ole helppo määrittää, mutta mitä velkaantuneempi maa ja kansantalous on, sitä haavoittuvampi se on kriiseille ja häiriöille. Sama pätee niin yrityksissä kuin kotitalouksissakin. Velalliset joutuvat velkojien armoille.

Tästä meillä on hyvä esimerkki ja muistikuva vuosien 1991-93 lamasta. Suomen julkinen sektori oli hyvin vähän velkainen ennen kriisin alkua. Kriisin seurauksena velka kasvoi räjähdysmäisesti, mikä merkitsi Suomen luottokelpoisuuden romahtamista. Keväällä 1993 Suomen hallitus kiersi hattu kourassa ympäri maailmaa saadakseen lainaa alijäämien kattamiseksi. Viime tingassa sitä saatiinkin, mutta korkealla korolla, muistaakseni korkotaso oli 11 prosenttia.

Vuoden 2020 koronakriisin yhteydessä on toistettu ajatusta, ettei saa tehdä samoja virheitä kuin 1990-luvun lamassa. Tässä kyllä haukutaan väärää puuta. Virheet tehtiin silloin jo ennen lamaa, 1980-luvun kuluessa. Virheisiin osallistuivat kulloistenkin hallitusten lisäksi pankit - Suomen pankki mukaan luettuna - sekä yritykset että yksityiset ihmiset. Ehkä viime mainitut olivat vähiten syyllisiä, koska heillä ei voinut olla riittävää tietoa. Joka tapauksessa Suomen kansantalouden resilienssi oli kovin heikko.

Resilienssin eräs osa-alue on noussut koronakriisin yhteydessä muita näkyvämmin esiin. Se on huoltovarmuus. Kriisin alkuvaiheessa ehdittiin jo mainostaa, että Suomi on tässä suhteessa poikkeuksellisen hyvin varautunut. Huoltovarmuuden osalta resilienssi on hyvä. Osittain näin onkin, mutta ei riittävän hyvä.

Kuten nimikin sanoo, huoltovarmuudella on puolustustaloudellinen tausta. Armeijan käyneet tietävät, että sodankäynnin olennainen ja usein haavoittuvin osa on huolto, jota suorittavat huoltokomppaniat pataljoonissa ja huoltojoukkueet komppanioissa. ”Armeija marssii vatsallaan” mutta myös muilla välttämättömillä edellytyksillä.

2000-luvun alussa ajatus kriisinkestokyvystä laajeni ns. laajan turvallisuuden käsitteen alle. Turvallisuusuhkina nähdään nyt laajassa turvallisuuskäsityksessä muutkin uhkat kuin sotilaallinen. Myös pandemiat ja erilaiset kansainväliset kriisit kuuluvat kuvaan. Koronakriisin aiheuttama pandemia osoitti kuitenkin, etteivät tarvikevalmiudet olleetkaan tämän mittaluokan kriisin tasolla. Puuteellisen huoltovarmuuden seurauksena menetettiin ehkä ihmishenkiä. Sairastuminen on ollut suurempaa kuin asianmukaisen huoltovarmuuden vallitessa. Suomen selviytymiskyvyssä on parantamisen varaa.

Koronakriisin varmin seuraus on, että huoltovarmuus päivitetään saatujen kokemusten mukaan uudelle tasolle. Samalla Suomi tarjoaa omaa konseptiaan malliksi myös koko Euroopan unionin huoltovarmuudeksi. Näin onkin syytä menetellä. Se on osa aktiivista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa 2020-luvun maailmassa.    

Kiinalainen kriisi

Kiinan Wuhanista alkanut koronakriisi ravistelee koko maailmaa. Tätä kirjoitettaessa (päivitetty 29.6.2020) Worldometer -sivuston mukaan virus on sairastuttanut yli miljoonaa ihmistä ja yli 500 000 on jo kuollut. Yhdysvallat on omassa luokassaan, kuolleita jo yli 128 000, enemmän ehkä kuin USAn toien maailmansodan jälkeen käymissä sodissa amerikkalaisia on kuollut - Korean ja Vietnamin sodat mukaan lukien.  Englanti, Brasilia, Italia  ja Ranska ovat maita, joissa on kuollut yli 30 000 ihmistä. Suhteellisesti pahin tilanne on kuitenkin Belgiassa, missä väestöön suhteutettuna jo yli 840 henkeä on kuollut miljoonaa asukasta kohden. Yhdysvalloissa tämä suhdeluku on noin 390 henkeä. Luvut ovat hurjia, mutta ennusteiden mukaan ne ovat vasta alkua. Kuolleisuus Italiassa ja Espanjassa on jo ehkä saavuttanut huippunsa, mutta mitään varmaa ei voi sanoa.

Vuosina 1918-1920 riehunut Espanjan tauti, oikeasti lintuinfluenssa, riehui kolmessa aallossa. Kaikkiaan se tappoi kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ehkä tällä kertaa pandemia pystytään pysäyttämään jo ensimmäisellä kierroksella, mutta mitään varmaa ei voi sanoa.

Useat kulkutaudit ovat lähteneet historiassa liikkeelle Kiinasta tai jostakin muusta Aasian maasta. Usein epidemian alkusyy on ollut ihmisen, kotieläinten ja villieläinten keskinäinen vuorovaikutus. Espanjan tauti sai alkunsa vastaavasti Yhdysvalloista.

Tämän kirjoituksen mielenkiinnon kohde ei ole kuitenkaan itse tauti, sen synty, kulkeutuminen ja seuraukset, vaan ilmiö nimeltä kriisi. Tällä kertaa sanan kriisi käyttö ei ole ollenkaan liioittelua. Minulle on aikanaan jäänyt Kiina-harrastuksen yhteydessä mieleen kiinan kielen mielenkiintoinen yhteys nimenomaan sanaan kriisi.

Kiinan kielen kirjoitusmerkkien historia ulottuu kauas 4000-5000 vuoden taa. Ensimmäiset merkit on löydetty kilpikonnan kilpiin piirrettynä. Näitä ns. oraakkeliluita käytettiin asiantuntijoiden mukaan Shang-kaudella ennustustarkoituksiin. Kirjassaan Kiinan kulttuuri (1990) Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä jaottelevat kiinan kielen kirjoitusmerkkien synnyn ja laadun kuuteen eri ryhmään. Vanhimmat ovat kuvakirjoitusta. Monet merkit kiinan kielen kirjoituksessa ovat kombinaatioita muista, osin enemmän konkreettisista käsitteistä.

Alla olevat merkit löytyvät google-kääntäjällä vastineiksi suomen kielen sanalle kriisi. Asiantuntemukseni ei riitä tulkitsemaan niiden etymologista syntyhistoriaa. Mielikuvissani tulkitsen ne kuitenkin kahden käsitteen sanaparista, uhka ja mahdollisuus, tai alku ja loppu, tai syntymä ja kuolema.

危機     危机

Wéijī                                     Wéijī

perinteinen                           yksinkertainen

Kiinnostavaa tässä mielessä onkin ajatella, että käsiteilmaukset voivat koostua kahden vastakkaisen käsitteen sanaparista, ikään kuin yin ja yang. Kriisin sanaparit:

Uhka                                                      Mahdollisuus

         Loppu                                                 Alku

         Riski, kuolema                                 Syntymä

Kriisi on siis samanaikaisesti uhka ja mahdollisuus, syntymä ja kuolema. Kun katselen ohessa olevaa perinteistä kirjoitustapaa, voisin ajatella, että mahdollisuuksia on monia ja uusia alkuja paljon. Ehkä se voisi tuoda myös toivoa.

Korona-kriisi näyttää tällä hetkellä vain synkät puolensa. Ihmishenkien menetyksen lisäksi tiedetään, että taloudelliset menetykset tulevat olemaan poikkeukselliset. Yrityksiä kuolee, ihmisiä jää sen vuoksi työttömiksi, eri maiden kyky ylläpitää yhteiskunnan hyvinvointipalveluja heikkenee. Silläkin on taas omat uhrinsa.

Tuhoutuvan tilalle syntyy epäilemättä uutta. Suomenkin hallitus on jo alkanut puhua jälleenrakennuksesta, termistä, joka hallitsi talous- ja yhteiskuntapoliittista keskustelua toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla. Sota tuhosi paljon luotuja rakenteita totaalisesti, fyysisiä ja institutionaalisia, sekä myös ihmisiä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuhojen jälkeen syntyy tarvetta luoda uutta. Sen aikaan saaminen on yhteinen ponnistus.

Mielikuvitus ei vielä riitä kuvittelemaan, mitä kaikkia uusia käyttäytymistapoja kriisiaika, joka akuuttina jatkunee muutaman kuukauden, tuo tullessaan. Ehkä ilmeisin kuitenkin on etätyön yleistyminen. Etätyötä on jo pitkään tehty ja se on vähin erin yleistynyt. Kukaan ei voinut kuvitella, että jossakin vaiheessa tulisi pakolliseksi tehdä hyvin suuri osa työstä etänä. Aikanaan se ei juuri ollut mahdollistakaan. Nykyinen työ on suurelta osin sellaista, jota informaatio- ja kommunikaatioteknologian välinein voidaan sitä tehdä missä vain.

Tämän päivän (11.4.2020) Helsingin sanomien haastattelussa viime vuosien tunnetuimpia historioitsijoita Yual Noah Harare sanoo, että etätyö on uusi normaali. Näin voi ollakin, ainakin informaatiotyössä. Siitä huolimatta suorien kontaktien tarve säilyy, oli pandemia tai ei.

    

Manda ja minä

Heti aluksi täytyy sanoa, että Manda on koira. Sen emäntä ja isäntä ovat Johanna ja Petrus. Petrus on toinen pojistani. Manda on jo yli viisitoistavuotias (15,5v) kromfohrländer -rotuinen koira. Rotu on peräisin Saksasta, missä se jalostettiin 1940-luvulla. Siinä on paljon terrieriä. Sen luonne on kuitenkin aika erilainen kuin terrierillä.

Netin Wikipedia -tietokirjan mukaan kromfohrländer on hyvin eloisa, herkkä, jämäkkä, hyväluontoinen ja älykäs koira. Ne pitävät leikkimisestä ja pelaamisesta, sekä juoksemisesta. Manda rakastaa uimista. Kromfohrländer on myös hyvin kiintynyt isäntäänsä/emäntäänsä. Se on arka vieraiden ihmisten suhteen, mutta tutustuttuaan siitä tulee elinikäinen ystävä.

Nämä kaikki luonnehdinnat sopivat hyvin myös Mandaan, tähän kromfohrländer -ikäneitoon. Tunnen sen hyvin, koska minulla on tehtävä ja oikeus ulkoiluttaa koiraa arkipäivisin, kun isäntä ja emäntä ovat töissä. Koira ei pystyisi olemaan 9-10 tuntia ilman päivittäistä lenkkiä tarpeilleen.

Näiden lenkkien aikana olen voinut tarkkailla koiran eloa ja käyttäytymistä. Kuten alussa viittaan, sillä on koiraksi jo aika paljon ikää. Ulkonaisesti Manda on muuttunut kuitenkin vuosien mittaan yllättävän vähän. Se on edelleen solakka, melkein laiha, vaikka ruokaa on koko ajan tarjolla. Väri on pysynyt lähes samana. Päässä ja kasvoissa karvoitus kyllä kasvaa ja tuuhenee, ihan kuin vanhan miehen kulmakarvat. Koiran kasvoista näkee, että vanhuus lähenee.

Mikä sitten on koiran ikä? Vanhastaanhan on sanottu, että yksi koiran vuosi vastaa seitsemää vuotta ihmisen iässä. Näin laskien Manda vastaisi siis ihmisen iässä jo 105-110 -vuotiasta. Tämä on tietysti leikkimielistä teoriaa, jota ei pidä ottaa vakavasti. Olenkin lukenut uusia arvioita, joiden mukaan Manda olisi aika lailla ikätoverini (75v).

Monta yhtäläisyyttä huomaankin. Vaikka ulkonainen muutos koirassa on paljon pienempi kuin omassa ikääntymisessä, sen muut muutokset ovat ilmeisiä ja osin tuttuja.

Aikanaan Mandan kuulo oli hyvin tarkka. Jos käytävässä tai oven takana kuului pientäkin epämääräistä rapinaa, Mandan haukkuminen alkoi kuulua sisältä, jopa ennen ovikellon soittoa. Kun minä nyt tulen hakemaan koiraa päivittäiselle lenkille ja avaan oven saamillani avaimilla, Manda ei koskaan hauku. Onkohan sillä jonkinlainen ajan taju – tulen aina suurin piirtein samaan aikaan -, vai tuleeko koiralle tuttu haju ennakolta jo ovenkin läpi?

Nykyisin Manda ei siis juuri enää kuule, joten käytävän oudot äänet eivät enää sitä häiritse. Omakin kuuloni on alkanut tuntuvasti heiketä. Eniten se haittaa kotioloissa, joissa en kuule riittävän hyvin minulle annettuja ohjeita tai esitettyjä toiveita.

Mandan heikentynyt kuulo näkyy joskus jopa niin, että voin tulla sisään ja kävellä nukkuvan koiran viereen ennen kuin se havahtuu tulooni. Myös näkö heikkenee hyvää vauhtia. Päivälenkillä Manda pysähtyy usein kauhuissaan, jos edessäpäin näkyy joku vanha täti vetämässä pyörillä varustettua kauppakassia. Siinä olemuksessa on jotakin pelottavaa, mistä koira ei saa näön tai hajun perusteella selkoa. Itsekin poden silmäsairautta, joka heikentää aikaa myöten näköaistia, joten minun on helppo samaistua.

Koiran tärkein aisti on ilmeisesti hajuaisti. Se onkin seikka, josta Manda nauttii eniten. Jos ei kuule tai ei oikein näe, on hienoa, että ympäristöä voi havainnoida haistelemalla. Tätä meidän päivittäiset lenkkimme ovatkin pääosin. Lyhyin välein täytyy tutkia kaikki ruohonkorret ja kivenkolot. Minulle niiden viestit eivät kerro mitään. Jonkin pylvään tai puun juurella voi epäilemättä nähdä poikakoiran tai ehkä tyttökoirankin jättämän märän jäljen. Lenkkimme ovat siis pysähtelevää kävelyä mättäältä toiselle. Se sopii meille molemmille – olin sanoa ikäihmisille. 

Mandassa on ikääntyessään ilmennyt piirre, jonka tunnistan ja joka on harmillinen. Ennen niin valpas koira tuntuu olevan usein ihan kuin ”pihalla”. Se ei aina oikein tiedä missä ollaan tai mitä ollaan tekemässä. Se jää tuijottelemaan tyhjyyteen. Ei kai se ole jonkinlaista koiran dementoitumista? Olenkohan tässäkin ei vain ikätoveri vaan kohtalotoveri? Siitä on syytä olla huolissaan.

Iän karttuessa koirakaan ei välty sairauksilta. Hoikkuudesta huolimatta Mandan lonkkanivelissä on kulumaa, joka aiheuttaa särkyä ja kipeyttää jalkoja. Joskus sen on vaikea astua jommalla kummalla takajalalla. Kyykistyminen tarpeille alkaa olla vaappuvaa. Manda saa päivittäin kipulääkitystä, jottei kipu käy ylivoimaiseksi. Näin elämä on voinut jatkua. Niinhän me ihmisetkin pärjäämme.

Ruuansulatus on myös käynyt herkäksi. Vain jotkut ruoka-aineet kelpaavat eivätkä aiheuta oksennusta tai vatsan löystymistä, mikä johtaa ongelmiin sisätiloissa. Koiralla ei ole sisävessaa.

Koiran – Mandankin - elämässä edessä on jossakin vaiheessa isännän ja emännän päätös, että sairaudet ovat liian rankkoja. Edessä on lempeä piikitys pois elämästä. Se on omistajien vaikea päätös. Onneksi minun ei sitä tarvitse tehdä.

Miten tuo lienee omalla kohdalla. Olisiko eutanasia paras vaihtoehto, jos toivoa ei ole ja tuskat ovat sietämättömät? En osaa vastata. Eihän se ole vielä hyväksyttävääkään. Ehkä asia kypsyy päätöksiin. Onneksi vielä ei tarvitse edes ottaa kantaa. Mutta muutokset ovat itselläkin edessä. Joskus.

Ai niin - hoitotahto on vielä kirjoittamatta.

Äidinkieli Isän maa Suvun perintö

Kirjoitin 70 vuotta täyttäessäni elämänvaiheistani tarinan, missä muistelin menneitä aikoja kymmenvuotiskausittain (Blogi: Vuosikymmenet vaihtuvat – ihmisen ikä, 27.2.2015). Mitä tapahtui kymmenvuotiaana, kaksikymppisenä, kolmikymppisenä jne. Täyttäessäni 75 vuotta kirjoitan muistoja hieman eri näkökulmasta. Katselen mennyttä - ja hieman nykypäivääkin - kolmesta minulle tärkeästä asiakokonaisuudesta. Näkökulmina ovat äidinkieli, isän maa ja suvun perintö.

Ihmiselle läheisintä kommunikaatiotaitoa kutsutaan äidinkieleksi. Ei ole tietenkään sattumaa, että käsite on nimenomaan äidinkieli, kieli, jota äiti puhui. Äiti on ihmiselle läheisin henkilö. Läheisyydelle on biologiset perusteet, jotka odotusaikana vahvistuivat.  Vuorovaikutuksessa etenkin äidin kanssa lapsi oppii vuoropuhelun tunnesiteet ja taidot.

Suomen kieli on erityinen. Puhutut kielet eivät tietenkään synny erillään muista kielistä, vaan ne saavat ja ottavat lainaa naapurikansojen puheesta. Suomen kielen rakenteet poikkeavat kuitenkin useimpien muiden eurooppalaisten kansojen tai ihmisryhmien kielistä. Kielitieteilijät kutsuvat suomea ja suomen sukulaiskieliä suomalais-ugrilaisiksi kieliksi.

Vaikka kielen juuret ovat tuhansien vuosien takana, nykysuomi on – Janne Saarikiven mukaan – vielä aika nuori kieli. Ainakin, jos puhumme sivistyskielestä tai kirjakielestä. Tämän väitteen esittää yllä mainitsemani Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori artikkelissaan Kiven ja suomen muistolle, joka on julkaistu äsken ilmestyneessä Helsingin sanomien Teema-numerossa Aleksis Kivi. Puhuttuna ja kansanrunoissa kieli on tietysti elänyt määrittelemättömän ajan.

Kaikki tietävät, että Mikael Agricola loi suomen kirjakielen kääntämällä Uuden testamentin suomen kielelle. Käännös julkaistiin vuonna 1548. Kirkon ansiosta useimmat suomalaiset joutuivat opettelemaan lukemisen perusopit - päästäkseen ripille ja saadakseen luvan avioliittoon.

Ensimmäinen suomenkielinen romaani Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Juhlimme siis tänä vuonna suomenkielisen kaunokirjallisuuden 150-vuotistaivalta.

Minulle Seitsemän veljestä on henkilökohtaisesti tärkeä. Ollessani keskikoulussa sairastin joka talvi kuumetaudin, flunssan. Juuri tämän flunssaviikon aikana luin Seitsemän veljestä useana vuonna peräkkäin. Pidin kirjasta ja tarinasta. Myöhemmin, aikuisena ja nyt vielä vanhana luen kirjan aika ajoin. Kirjasta on tullut kirjallisenkin kieleni yksi kulmakivistä, huolimatta siitä, että Kiven kieli oli kirjan ilmestyessä jo hieman vanhahtavaa.

Kouluiässä rakentuivat toisetkin kirjalliset ja maailmankuvalliset kulmakivet. Ehkä tärkein oli Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Luin Waltarin kirjoja paljon laajemminkin. Waltarihan kirjoitti kahdeksan laajaa historiallista teosta sekä kymmeniä pienoisromaaneja, joiden teemat olivat historiallisia romaaneja suppeampia, usein rakentuen yhden ajatuksen ympärille. Waltari itse kertoi, että ajatus ja teema tulivat usein mieleen kuin salamanvälähdys.

Vuonna 1955, siis kymmenvuotiaana, luin isäni hyllystä löytämäni, edellisenä vuonna ilmestyneen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tarina kiehtoi, mutta tuolloin itse asia jäi vielä vieraaksi. Olin vielä liian nuori. Myöhemmin olen palannut kirjaan kerta toisensa jälkeen, myös kuunnellen teoksen äänikirjana.

Sinuhe egyptiläinen on omalla tavallaan erityinen kirja. Kun olen lukenut sen eri ikävaiheissa, murrosiässä, opiskelijana, nuorena perheenisänä, työelämässä toimivana tutkijana, vanhuuden kynnyksellä, eräitä saumakohtia mainitakseni, kirja on avautunut joka kerta uudella tavalla.

Viimeksi lukemillani kerroilla aloin kiinnittää erityistä huomiota Waltarin kieleen. Kirjan teemoissahan on paljon ajatusmaailmaa Raamatusta, "turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta". ”Ei mitään uutta auringon alla” ajatuksissa heijastuvat Saarnaajan kirjan ajatusmallit Vanhasta testamentista. Eikä vain ajatusmallit, vaan myös kirjallinen tyyli.

Edellä mainittujen kirjojen maailmankuva sekä kieli ovat varmasti vaikuttaneet omaan maailmankuvaani ja ajatteluuni. Omaksumillaan käsitteillä ihminen hahmottaa ympäröivää maailmaansa. Maailmankuvaani ovat tietysti vaikuttaneet sadat muutkin lukemani kirjat, tai kuulemani ja näkemäni taideteokset, tieteen sanaan perehtyminen, kuten myös omat kokemukset.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että kirjallinen harrastus ja tausta sekä työssä tarvitsemani kielellinen ilmaisu, suullinen ja kirjallinen, ovat opettaneet minut rakastamaan äidinkieltäni. Suomen kieli on nautinnollinen, koska sen avulla voin saada esiin oivallukset itsestä, elämästä ja maailmasta. Tosin kieleen rakastumisesta huolimatta oikean ilmaisun löytäminen on kuin kadonneen aarteen metsästystä. Se pakenee usein kuin haavekuva.

Helppoa ilmaisun löytäminen ei ole aina mestarillekaan. Itse Waltari joutui kirjoittamaan 500 sivua ennen kuin pääsi teoksen Johannes Angelos kanssa sinuiksi. Nuo sivut julkaistiin postuumisti nimellä Nuori Johannes. Johannes Angelos -teosta on sanottu kaikkein kauneimmaksi rakkaustarinaksi. Sitä en osaa arvioida, mutta upea teos se on, myös rakkauden kuvauksena.

Kirjoitan sanat isän ja maa tarkoituksella erilleen. Isän maalla tarkoitan todella isäni maata, eli Viialan taloa ja sen luomaa kokonaisuutta. Vaikka taloa voi sanoa isäni maaksi, kuului tähän miljööseen ja kokonaisuuteen luonnollisesti myös äitini. 

Viialan talo on vanha tila. Historian kirjoista ei selviä, milloin talon paikalle syntyi pysyvä asutus. Jämsän jokilaaksohan oli muinaisista ajoista lähtien ollut hämäläisen heimon nautinta-aluetta. Jokivarressa kalastettiin ja lähimetsissä pyydystettiin riistaa. Hyvin varhain jokivarressa viljeltiin myös viljaa, ruista.

Viialan talo mainitaan maakirjoissa, joita Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ryhtyi teettämään eri puolilla valtakuntaa. Hämeen maakirjat ovat vuodelta 1539. Maakirjat laadittiin kruunun verotuksen tehostamiseksi. Suurvalta-Ruotsin luominen tarvitsi rahaa.

Kruunun verotulojen tarve ajoi sittemmin suuren joukon tiloja konkurssiin. Ne myytiin pakkohuutokaupalla tai otettiin kruunun haltuun. Näin kävi myös Viialan talolle. 1600-luvun lopulla siitä tuli ruotuväkilaitoksen sotilasvirkatalo. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, ruotuväkilaitos lopetettiin. Tuolloin talosta tuli valtion vuokratila.

Isoisäni isä Erik Johan Laaksonen muutti perheineen vuokraviljelijäksi Viialan taloon vuonna 1892. Viialan talon vuokrasopimus uusittiin vuonna 1904 isoisäni, Kalle Vihtorin nimiin.

Itsenäistyneen Suomen ensimmäisiä kipeitä poliittisia kysymyksiä oli ns. torpparikysymys. Kysymys oli siitä, voivatko torpan haltijat lunastaa torpan maat omistukseensa.  Torppien vapautuslaki, lex Kallio hyväksyttiin 1920-luvun alussa.

Valtion taholla tuli pian kysymykseksi, mitä tehdään valtion vuokratiloille, jotka voitiin rinnastaa torppiin. Vuokratiloja ryhdyttiinkin itsenäistämään, eli myymään joko haltioilleen tai muille sopiville henkilöille.

Isäni, joka juuri oli aloittanut liikunnan opettajan toimen Jämsän yhteiskoulussa, tarttui asiaan. Kun Viialan talo lunastettiin Laaksosten perheen, siis isäni, nimiin, siihen tuli rakennusten lisäksi 15 hehtaaria peltoa ja 29 hehtaaria metsää.

Mitä isäni maa ja talo merkitsivät minulle? Tunsin lapsena tiettyä ylpeyttä olla talollisen poika. Minua kutsuttiinkin kaveripiirissä Viialan Kalleksi. Identifioiduin näin isäni maan ja talon mukaan.

Edellä oleva kuvaus äidinkielistä ja isän talosta kertoo jo paljon perinnöstä, jonka sain lähtiessäni maailmalle.

Sanallinen ilmaisutaito on kulkenut tärkeänä osana perintöä sukupolvien ajan. Se mitä tiedän isoisäni isästä, Erik Johan Laaksosesta, kertoo, että hän oli vahva sanankäyttäjä. Hän oli ehdoton auktoriteetti perheessään ja lähipiirissään.

Isoisäni - hänet muistan hyvin - oli erittäin nopeasanainen mies. Hänellä oli aina sutkaus joka tilanteeseen. Isäni oli opettaja, jonka matematiikan opetus oli äärimmäisen selkeää. Hän oli puhetyöläinen, joka opetuksen ohella piti satoja puheita. Hän oli usein puhuja juhlatilaisuuksissa, urheilu- ja sotakavereiden merkkipäivinä ja muistotilaisuuksissa.

Viialan talon kautta syntyi elävä yhteys kotipaikkaan ja kotiseutuun. Talon töissä konkretisoitui osa suvun perintöä, työnteon arvostus. Työ on Suomessa ollut aina suuressa arvossa. Maatalossa se on itsestään selvyys, koska töiden laiminlyöminen näkyi välittömästi asioiden ja ympäristön hoitamattomuutena. Oli velvollisuus hoitaa maatalon tehtävät hyvin ja ajallaan.

Voinkin sanoa, että merkittävimmät arvomaailmaan ja tapakulttuuriin liittyvät perinnöt ovat työnteon arvostus ja velvollisuudentunto. Koen, että itsellänikin on sisäänrakennettuna tunne saada aikaan ja nähdä käsien työn jäljet.

Kun ajattelen kodin henkistä perintöä, ensimmäisenä mieleeni tulee ihmisen kunnioittaminen. Ihmisen kunnioittamiseen kuului tasa-arvoinen ja tasapuolinen suhtautuminen ihmisiin ikään, sukupuoleen tai asemaan katsomatta. Niinpä esimerkiksi isäni tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa ja oli itse kunnioitettu naapureiden, urheilutovereiden ja sotakavereiden keskuudessa. Myös lukuisat hänen oppilaansa antoivat suuren arvon.

Maailma uuden edessä

Lähes jokainen aikakausi kokee elävänsä murroskautta. Tämä onkin nykyisin ymmärrettävää, koska muutokset ovat niin nopeita. On kuitenkin ajoittain havaittavissa saumakohtia, joissa totutut rakenteet muuttuvat tavalla, jonka vuoksi on perusteltua kutsua aikakautta murrosajaksi.

Viime vuosisadan maailmansodat olivat epäilemättä murrosaikoja kaikilla määritelmillä arvioituna. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena hävisi kolme keisarikuntaa, Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Saksan keisarikunnat sekä neljäntenä imperiumina Ottomaanien valtakunta. Englannin imperiumin hidas alasajo alkoi.

Toisen maailmansodan raunioille luotiin uusi taloudellinen ja poliittinen maailmanjärjestys. Syntyivät Kansainvälinen valuuttajärjestelmä IMF, Maailmanpankki WB ja kauppajärjestö GATT, josta vuoden 1995 alussa tuli Kansainvälinen kauppajärjestö WTO. Samaan aikaan luotiin YK-järjestelmä, jonka tehtävänä on ylläpitää ja tukea maailmanrauhaa sekä edistää köyhien maiden kehitystä. Tämä prosessi eteni pitkään Yhdysvaltojen aloitteesta ja johdolla.

Selvä saumakohta, vaikka ei edellä mainittujen tapaan yhtä näyttävä, oli kylmän sodan päättyminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Murroksen konkreettinen ilmentymä oli Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989. Pari vuotta sen jälkeen tapahtui Neuvostoliiton hajoaminen, sekä alkoi Kiinan integroituminen maailmantalouteen. Kylmän sodan jälkeisiä vuosikymmeniä aina 2010-luvulle luonnehti toisaalta yksinapaisuus, Yhdysvaltojen suvereenius niin taloudellisesti, teknologisesti kuin sotilaallisestikin.

Tammikuun lopussa pidetään joka vuosi Sveitsissä, Davosissa korkeatasoinen asiantuntijoiden ja poliitikkojen tapaaminen. Jaettu aineisto ja käydyt keskustelut heijastavat kutakin elettyä ajankohtaa. Vuoden 2020 konferenssin yhteinen tai ainakin yleisin näkemys oli, että nyt eletään aikaa, jolloin irtaudutaan kylmän sodan jälkeisestä maailmasta – niin taloudellisesti, poliittisesti kuin muutenkin. Ollaan selvästi tulossa uuteen saumakohtaan. Millainen se on ja mitä siitä seuraa, ovat kysymyksiä, jotka ovat vielä vastauksia vailla. Asiantuntijoilla oli tunne, että maailma on uuden edessä. 

Maailman talousfoorumin, World Economic Forum, organisaatio oli teettänyt konferenssia varten raportin Shaping a Multiconceptual World 2020. Raportissa analysoivat ja arvioivat kaikkiaan yhdeksän eri tutkimuslaitoksen ja ajatuspajan johtajat Yhdysvalloista, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Englannista, Japanista, Israelista ja Boliviasta maailman nykytilaa ja tulevaisuutta. Jokaisella on oma näkökulmansa, mutta yhteinen käsitys on nykyvaiheen arvaamattomuus.

Murros- tai saumakohta ei yleensä synny hetkessä tai sattumalta. Muutokset ovat olleet pitkään ”ilmassa”, ja niiden toteutuminen vaatii ajan kypsymistä. Mutta mitkä ovat ne nykyvaiheen muutosvoimat, joiden seurauksena voidaan puhua sauma- tai murrosvaiheesta? Muutamat teemat näyttävät ilmeisiltä. Sellaisia ovat:

1.      Globalisaatio, taloudellisen voimatasapainon muutos, ja vastavoimat

2.      Teknologian läpimurrot ja neljäs teollinen vallankumous

3.      Ilmaston muutos, ympäristön, merien ja maaperän saastuminen

4.      Biodiversiteetin kaventuminen

5.      Kenties myös väistämättömät väestöliikkeet.

Mikä muutosvoimista on ensisijainen ja mikä seuraus jostakin toisesta, on lähinnä näkökulmakysymys? Globalisaatio on talouden tilaan ja toimintaan sekä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut kehitystekijä. Aikanaan, ja kylmä sota sitä vielä korosti, maailma ja ihmiskunta oli jakautunut hyvin erilaisiin ja osin toisistaan riippumattomiin ryhmiin ja kansakuntiin. Näin ei enää ole. Nyt esimerkiksi Kiinan talouskasvu tai -talouspolitiikka heijastuvat suoraan sekä kehittyneiden maiden että kehitysmaiden arkipäivään. Maon aikana Kiinan merkitys maailmantaloudelle oli olematon. 

Talouden globalisaatio tarkoittaa siis lähes kaikkien maiden kytkeytymistä toisiinsa eri sitein. Kyse ei enää ole vain tavaroiden kaupasta ja tuotannosta, vaan ennen muuta rahoitusvirroista, investoinneista, omistuksesta ja informaatiosta. Tämän kytkeytymisen on tehnyt mahdolliseksi sekä teknologian läpimurrot että eri maiden ja maaryhmien harjoittama politiikka.

Talouden globalisaatio on ollut koko ihmiskunnan kannalta historiallinen menestystarina. Parin kolmenkymmenen vuoden aikana yli miljardi ihmistä on noussut äärimmäisestä köyhyydestä matala- ja keskituloisten luokkaan.

Globalisaatiollakin on puolensa. Ilmeinen on taloudellisen voimatasapainon siirtyminen lännestä itään. Vielä viime vuosisadan lopulla länsi, jolla tarkoitetaan Länsi-Eurooppaa, Pohjois-Amerikkaa, Japania sekä Oseanian maita Australiaa ja Uutta Seelantia, oli taloudellisesti suvereeni maailmantaloudessa. Nyt painopiste on Aasiassa. Globaalista kansantuotteesta jo puolet tehdään Aasiassa ja talouskasvusta kaksi kolmasosaa syntyy Aasian valtioissa. Alkaneella vuosikymmenellä maailmantalouden kysynnän kasvusta tulee vielä suurempi osa Aasiasta.

Voimatasapainon muutos ei mene kivuttomasti. Erityisesti Yhdysvallat, presidentti Trumpin johdolla, on käynyt vastahyökkäykseen. Kaupan vapauttamisen sijasta puhutaan kauppasodasta. Keskinäisen yhteistyön sijaan on politiikan ytimeen palannut geopolitiikka.

Edellä mainitussa raportissa yhdysvaltalaisen Brookings Instituutin johtaja John R. Allen luonnehti muutokseen sopeutumaan pyrkivien maiden politiikan ominaispiirteitä varsin kuvaavasti. Englannin brexit-hankkeen takana on eristäytyminen, isolationismi, USA:n politiikkaa luonnehtii unilateralismi, halu palata ainoaksi supervallaksi, Venäjän tausta-ajatuksena on revanssi, menetysten kompensointi muiden kustannuksella, ja Kiina taas harjoittaa voimakkaan ekspansiivista taloudellista laajentumispolitiikkaa. Geopolitiikka on korvannut yhteistyön.

Jos katsotaan tarkemmin näiden entisten tai nykyisten suurvaltojen politiikan taustalla olevaa käyttövoimaa, driving forcea, se on eri osapuolilla osaltaan negatiivinen. Englanti haikailee entisen suurvallan suvereenia asemaa, Euroopan unionin jäsenyys oli nöyryyttävää. USA:n presidentin sanoma on Make America great again, eli USA:n asema ei nyt enää vastaa sitä, mitä se oli. Venäjä on erityisen katkera. Sen politiikan ytimenä on ajatus, että Neuvostoliiton suuruuden menetys oli lännen ilkeä juoni venäläisiä kohtaan. Kiinallakin on omat traumansa. Maan nykyinen politiikka ainakin osittain kompensoi 1800-luvun nöyryytystä, jonka kohteena Kiina oli lännen ja Venäjän taholta.  

Globalisaatioon sopeutuminen aiheuttaa ymmärrettävästi eri osapuolissa sopeutumistuskaa, mikä nostaa kansallismielisyyttä. Pelottavaa kuitenkin on, että kipuilu perustuu osaltaan myös eri maiden kansallisiin myytteihin. Myyttien kanssa eläminen tekee muutoksiin sopeutumisesta entistä vaikeamman, jopa vaarallisen, kuten myytit 1930-luvun Euroopassa osoittivat.

Edellä viittasin, ettei globalisaatio syntynyt tyhjästä. Sen muotoutumiseen ja etenemiseen vaikutti olennaisesti 1900-luvun jälkipuoliskon teknologinen kehitys. Tietojenkäsittelyn tekniikalla on pitkät juuret. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin 1970-luvun alussa, kun ensimmäiset mikrosirut rakennettiin. Sen jälkeen tekniikan kehitys johti puolijohteiden pakkaamiseen yhä tiiviimpään tilaan. Muitakin teknisiä läpimurtoja tapahtui. Seurauksena oli informaatioteknologian vallankumous. 

2000-luvun alussa ollaan vaiheessa, missä kehittynyt informaatio- ja kommunikaatioteknologia on jo arkipäivää. Liioittelematta voidaan sanoa, että lähes kaikki tuotannon ja yhteydenpidon tavat ovat muuttuneet. Kuitenkin edelleen odotetaan uusia läpimurtoja. Nyt puhutaan älyteknologiasta ja digitalisaatiosta.

John R. Allen toteaa artikkelissaan Disrupting the International Order edellä mainitussa raportissa, että teknologinen kehitys ja siihen liittyvä taloudellisen ja poliittisen tasapainon muutos johtavat maailmantaloudessa ja politiikassa uuteen vaiheeseen. Näin on jo käynyt. Lännen, Euroopan ja Yhdysvaltojen, näyttää olevan vaikea pysyä kehityksessä mukana.  

Globaalien rakenteiden muutoksen ohella tiedetään, että globaalit haasteetkin ovat mittasuhteiltaan ennen kokemattomia. Puhutaan ilmaston muutoksesta, vesien ja maaperän saastumisesta, lajirunsauden supistumisesta ja monesta muusta. Haasteet ovat niin mittavia, että niihin vaikuttaminen tai kehityksen suunnan muuttaminen vaatisi maailmanlaajuista yhteistyötä ja sopimista.

Uudet geopoliittiset vastakkainasettelut uhkaavat kuitenkin romuttaa todellisen yhteistyön mahdollisuudet. Kansainvälisen politiikan terminologiaan palaavat eräät vanhat termit kuten etupiirijako, sen lisäksi raaka-aineiden ja energian saatavuuden turvaaminen, vallankäyttö kansainvälisesti kaikkia keinoja käyttäen sekä raja-aitojen kuvitteellinen ja konkreettinen rakentaminen.